KOLUMNI: Kuka saa päättää?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 25.6.2020.

Kerroin pari viikkoa sitten Instagramin tarinaosiossa ajatuksiani tuolloin vasta edessä olevasta palveluverkkopäätöksestä. Ennakoin saavani viestiryöpyn viimeistään Reposaareen tultaessa. Kerroin kantani ja perusteluni senkin uhalla.

Sain odotetusti viestivyöryn. Asiallisten ja asiattomien viestien seassa yksi toistuva kommentti jäi vaivaamaan. Moni oli sitä mieltä, että en ole kykenevä päättämään Reposaaren, tai oikeastaan yhtään minkään, koulun kohtalosta, koska minulla ei ole lapsia.

Ensisijaisesti otti päähän se, että kritiikissä ei pysytty asiassa. Toissijaisesti otti päähän se, että annoin sen mennä ihon alle. Ajattelin, että tällä logiikalla en ole itse asiassa kovin kykenevä päättämään monesta muustakaan kaupungin päätöksentekovaltaan kuuluvasta asiasta. Pohdin kommentteja päiväkausia: Kuka sitten on kykenevä päättämään kotikaupunkinsa asioista? Ja kuka niistä oikeastaan päättää?

Kuntapäätöksenteko on kaukana monimuotoisuudesta. Kuitenkin demokratian perusidea on se, että päättäjäkunta edustaisi mahdollisimman laajasti kaupunkilaisia. Vaikuttaa siltä, että näin ei todellisuudessa tapahdu.

Porin kaupunginvaltuustossa istuu kaksi alle 30-vuotiasta. Yli 60-vuotiaita on 16. Valtuutettujen keski-ikä valintahetkellä oli 49. Ikä on kuitenkin vain yksi mittari monimuotoisuutta arvioidessa. Oleellista on seurata muitakin ominaisuuksia. Jotta valtuutetut todella edustaisivat porilaisia, olisi Porin valtuustoon pitänyt vuoden 2017 tilastojen mukaan tulla valituksi esimerkiksi 1–2 maahanmuuuttajataustaista ja noin yhdeksän työtöntä työnhakijaa. Ylempien korkeakoulututkintojen saavuttaneita tulisi Porin demografian mukaan istua valtuustossa vain muutamia.

Demokraattinen päätöksenteko on näennäisen monimuotoista. Siihen on mahdollisuus, mutta moniäänisyys ei käytännössä pääse toteutumaan. Todellisuudessa jo ehdokkaaksi asettumiselle vaikuttaisi olevan kynnys. Kuntavaalien ehdokkaat ovat keskimääräistä koulutetumpia, keskimääräistä useammin työelämässä ja keskimääräistä paremmin tienaavia.

Päättäjät valitaan edustamaan kaikkia kuntalaisia. Jokainen kuitenkin tekee päätöksensä omista lähtökohdistaan ja puoluetaustastaan. Eikä se ole väärin, mutta voi vääristää yhteisen edun tavoitetta. Ja siksi me päättäjät teemme myös huonoja päätöksiä.

Moniäänisen päätöksenteon tulisi olla jokaisen kunnan ja puolueen yhteinen tavoite. Jos moniäänisyys ei orgaanisesti toteudu, pääsee tutkimustietoon nojaamalla pitkälle. Vaalien välillä päätöksenteon moniäänisyyteen voidaan panostaa laajalla osallistamisella ja päätöksenteon avoimuudella.

Mietin yhä saamiani kommentteja. Pitäisikö tässä ryhtyä synnytystalkoisiin, jotta olisin päättäjänä kykenevämpi? Totean, että ehkäpä ei. Oleellisempaa on kysyä, kannanko itse korteni kekoon päätöksenteon moniäänisyyden puolesta? Tätä olisi syytä jokaisen poliitikon pohtia.